Скачать с ютуб Pekka Simojoki - Löysin uuden sävelen в хорошем качестве

Pekka Simojoki - Löysin uuden sävelen

Löysin uuden sävelen Tarvittiin Afrikan rytmejä, kitara rippilahjaksi, lipeäminen sotaharjoituksista ja iltapäivälehden lööpit, että Pekka Simojoesta tuli yli 7 000 keikkaa ja yli 800 kappaletta tehnyt mies. Tunnetuimpia niistä ovat Onneni on olla ja Tulkoon joulu. EN UNOHDA sitä koskaan. Olin silloin 12-vuotias ja kuuntelin lumoutuneena, kuinka afrikkalaisten kuoro lauloi ja tanssi rytmikkäitä laulujaan valtavalla ilolla ja voimalla, joka tuntui luissa ja ytimissä. Silloin musiikki tuli ja jäi. Minun oli ihan pakko tehdä itselleni kitara niistä tykötarpeista, joita sain haalittua. Kaikukopaksi kelpasi tyhjä öljykanisteri, kaulaksi laudanpätkä ja kieliksi ongensiima. Asuimme kahdeksan vuoden ajan Ambomaalla, jossa isäni ja äitini olivat lähetystyössä. Kun sitten murros- ikäisenä yritin sopeutua Suomeen, kulttuurisokki iski kovaa. Täällä laulu kirkoissa tuntui Afrikan jälkeen ankealta yninältä, eivätkä ihmiset edes katsoneet toisiaan. Rippileirillä parhaita hetkiä olivat illat tunnelmallisessa riihikirkossa, jossa vielä tuulahteli viljan tuoksu. Isoset lauloivat kitaroidensa kanssa, ja minä huomasin tahtovani sitä samaa. Onneksi vanhempani toteuttivat toiveeni ja ostivat minulle rippilahjaksi Landolan. Olin niin innostunut, että juoksin usein koulusta kotiin, kun oli kiire päästä soittamaan! Ja toden totta – seuraavana kesänä olin jo riparilla kitaraa rämpyttävä isonen, jollaista aina myös tytöt hieman ihailivat. En kuitenkaan ollut kokenut yhtäkään ”värisyttävää taivaskokemusta”, ja se alkoi vaivata mieltäni. Olinkohan edes uskossa? Oliko Jumalaa sittenkään olemassa? Eräänä iltana polvistuin sänkyni ääreen ja rukoilin niin tosissani kuin vain nuori osaa. Vastaukseksi sain syvän, vakuuttavan rauhan. Se riitti. Silti olin lukion jälkeen ihmeissäni, mitä elämälläni tekisin. Motiivini osallistua teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin vuonna 1977 ei ollut häävi. Olin intissä ja tahdoin vain säästyä ryynäämiseltä sotaharjoituksissa! Yllättäen paikka irtosi Helsingin yliopistosta. Opiskelun ohessa kitaran rääkkääminen jatkui. Säveliä kyllä syntyi, mutta ei tekstejä. Taivaan isän johdatusta oli varmasti se, että tapasin yllättäen kansainvälisessä opiskelijaillassa runojen kirjoittajan, Anna-Mari Kaskisen. Into piukassa aloimme väsätä uusia lauluja. Suuri käännekohta oli, kun meitä pyydettiin tekemään Afrikkalainen gospelmessu vuonna 1981. Siitä tykättiin, ja puhelin alkoi soida. Pari vuotta myöhemmin pääsimme lööppeihin, kun tuomiokapituli kielsi moisen räminän esittämisen tv:ssä sopimattoman iloluonteisena. Se räjäytti keikkakalenterin lopullisesti. Kirkot pullottivat väkeä, joka tahtoi nähdä juuri tuon kohumessun. Televisiontikin toteutui myöhemmin. Vuonna 1995 olin kiertänyt maata tauotta jo 15 vuotta ja huomasin uupuneeni. Tuntui, että ilo oli vaihtunut pakonomaiseksi suorittamiseksi, usko rutiiniksi enkä enää pystynyt allekirjoittamaan sitä, mistä lauloin. Vaikka rukoilemalla rukoilin Jumalalta apua, taivas vaikeni. Olin väsynyt ja pettynyt. Eräänä iltana kerroin vaimolleni, että lopetan. Jos kerran Jumala ei vastaa, en aio jatkaa. Seuraavana aamuna sain puhelinsoiton täysin vieraalta ihmiseltä. Hän kertoi saaneensa Jumalalta käskyn soittaa minulle ja sanoa näin: ”Minä tiedän, että sinä olet väsynyt, mutta saat uutta voimaa ja uusia lauluja, jos yhä haluat tehdä tätä työtä koko sydämestäsi.” Vastasin Jumalalle, että haluanhan minä. Sillä tiellä ollaan yhä.